Turun Sinikotkat
60 vuotta
Turun SinikotkatIsto Vatanen
“Kemiössä taivas oli harmaa ja maa märkää. Sade oli silti tauonnut, ainakin hetkeksi. Pystytimme telttoja ja rakensimme leiriä. Meitä oli vielä pieni joukko ja tuntui vähän vaikealta uskoa, että tämä oli todella lippukunnan juhlaleiri. Kaikki tuntui vielä niin tavalliselta ja pieneltä.”
Leiri alkoi tiistaina 29. heinäkuuta. Märkä joukko kokoontui kuka minnekin. Rhea toi suurimman osan leiriläisistä ja kaikki yhteiset tavarat. Osa porukasta oli soutanut läpi yön ja saapunut aamulla. Kaikki alkoivat olla koolla puolen päivän jälkeen. Ensimmäinen päivä kului leiriä pystyttäessä. Iltanuotiolle keräännyimme illan pimettyä rantakalliolle, jonne pystytetty rakovalkea kitui sateen ropistessa kastellen kaiken- niin leiriläiset, kuin puutkin.
Keskiviikkoaamu valkeni aivan yhtä harmaana kuin edellinenkin. Eipä silti, että se meitä partiolaisia olisi mitenkään haitannut. Eikös se nyt ole niin, että partiolaiset aina menevät kaatosateella metsään tekemään solmuja kuusen alle. Isänmaallishenkisen lipunnostoseremonian jälkeen päivä käynnistyi pikku hiljaa Altin järjestämän reippaan leikkihetken merkeissä.
Aamupäivää vietettiin rakentelemalla leirialueelle kaikkea hyödyllistä. Taiteellisella silmällä ja insinöörin etevyydellä pääsivät alulle niin leiriportti, veturi, kuin ilmoitustaulukin. Iltapäivällä venekuntalaisemme näyttivät taitojaan mm. teltanpystytyksessä. Kyllähän ne lopulta olivatkin- pystyssä.
“Satoi edelleen. Se ei tosin suuremmin haitannut. Mitä nyt sadevaatteita oli kiskottava jalkaan ja taas tauolla vettä valuvina yritettävä kuivatella. Leiri oli nyt ainakin ihan oikeasti alkanut.”
Torstaina oli ohjelmassa jotakin erikoista. Tämä oli suuren suuri salaisuus, jota oli visusti varjeltu. Koko leiri tyhjeni aamulla Tolfsnäsin pihalle, jossa kaikki kuormattiin sudenpentujen bussiin, joka oli juuri saapunut Turusta. Bussi vei meidät ensin Kasnäsin “viihdekeskukseen” ja lauttarantaan, jossa saimme tutustua niin paikalliseen luontoon, kuin jäätelötarjontaankin- kumpaankin sisätiloissa.
Kohteemme oli Hiittisten viikinkikylä Rosalassa, joka oli SE suuri salaisuus. Koko kööri sai tutustua viikinkien elämään ja eläytyä karheissa viikinkiasusteissa siihen, miten kuuma viikingeillä todella oli kesäaikaan. Ohjelmaan kuului lounaan ja viikinkileivän paiston lisäksi vielä karmaiseva tarina ja meidän vielä vanhoihin paikallisiin jumaluuksiimme uskovien pakanoiden esikastaminen etelästä tulleeseen uuteen Khrestuksen uskoon. Mitähän varustamomme edustajat mahtavat tästäkin ajatella?
“Ohjelma oli vähän erikoisempaa. Oli salaisia suunnitelmia, mutta ongelma oli vain se, ettei salaisuuksia oikein kyetty pitämään. Leiriläiset taisivat silti pitää ohjelmasta.”
Perjantaina leiri jatkui. Sudenpennut olivat mukana kuvioissa ja leirille alkoi iltapuolella muutenkin virrata enemmän väkeä. Nyt leiri alkoi tuntua suurelta tai ainakin suuremmalta. Purjehdittiin, liikuttiin merellä kaikilla aluksillamme.
Yöllä se sitten oli, se pelottava leirikaste. Olikohan kaste lopultakaan niin pelottava? Monet pusikot tuli kierrettyä ja esteet väisteltyä. Mereenkin meripartiolaiset joutuivat. Sitten oli vielä suuri metsänhenki. He tahtoivat kaikki olla oikeita sinikotkia.
“Varo, VARO! Edessä on todella matala kuusenoksa. Nyt on pakko kumartua... Olen suuri metsänhenki! Jos tahdot olla oikea sinikotka niin sano se ääneen- niin lujasti, että metsänhenki kuulee...”
Lauantaina leiri kasvoi edelleen. Vanhoja sinikotkia ja nuorempia virtasi leirialueelle. Oli suuren iltanuotion päivä. Illalla kaikki vanhat ja nuoret, koko leirikansa kerääntyi kalliolle kuuntelemaan ja katselemaan- osallistumaan ja tekemään yhdessä juhlavaa iltahetkeä. Sekin loppui aikanaan, kun tuli yö. Yö jatkui aamuun ja se yö oli tyyni.
“Joulupukki? No pukki on tässä matkalla Korvatunturille. Kun vähän on tuo suunta hukkunut, mutta tästä jäätä pitkin pukki lähtee jatkamaan matkaa. Mitä? Eikö tässä ollutkaan jäätä? Mihin se nyt on hävinnyt.”
Sunnuntai oli vierailupäivä. Aamulla kaikki leiriläiset ja paikalle jo ehtineet kokoontuivat leirikirkkoon. Soittokuntakin oli paikalla. Kirkon jälkeen kokoonnuimme yhteen ja rauhoitimme lähellä leiriämme nousseen ikivanhan männyn. Kai sekin oli sitten alku jostakin.
“Leiri oli varmasti venekuntalaisten kannalta parhaita leirejä. Tässä on ollut pitkään pienempiä."
En ole lukenut palautelappuja, mutta tiedän, että siellä valitetaan sitä, että leirillä oli liian vähän vapaa-aikaa. Tavoite oli se, että vapaa-aikaa olisi mahdollisimman vähän- se on kuitenkin lopulta parasta, vaikkei sitä niin ehkä ajattelekaan.”
Lounaaksi ei ollut hernekeittoa. Olin hämmästynyt, kai joku muukin. Konserttilounaallammekin jo kokanneet keittiömestarit paransivat mielialaamme harvinaisella gourmet-herkulla. Ei sitä nyt leireillä sellaiseen olla totuttu. Sitten pieni juhlahetki. Kaikki, joilla sanottavaa oli, sanoivat mitä mielessä tästä leiristä, päivästä tai kuusikymmenvuotiaasta lippukunnasta oli. Ranta alkoi tyhjentyä. Pian koko leiri oli, kuin yhdellä lyhyellä pyyhkäisyllä, tyhjentynyt ja jäljellä oli vain samankokoinen pieni sinikotkajoukko, joka leirin oli aloittanut.
“Suoraan keneltäkään ei kysytty, mutta olisi luullut, että suurempaa oma-aloitteisuutta olisi löytynyt... Olisin toivonut, että vanhempi polvi olisi lähtenyt suuremmalla joukolla mukaan, vaikka kyllähän sen ymmärsi, että he ajattelivat, että tämä on nuorempien tehtävä- tämä leiri.”
Maanantaina satoi taas kuulemma. Kaunista oli ollut vain sen ajan kun sudenpennut olivat leirillä. Mielenkiintoista- pitäisiköhän tuosta päätellä jotain vai olla vain kiitollinen sudenpentujohtaja. Leiri alkoi hiljakseen kadota metsästä. Se lähti sieltä tiistaina. Mutta se tulee uudestaan- varmasti.
“Oli antoisaa. Siellä oppi paljon. En olekaan johtanut suurempaa leiriä, yhdessä pienempiä kesäleirejä ja talvileirejä. Ne ovat vähän eri juttu.”
Lainaukset ovat kirjoittajan muistikuvia ja leirinjohtajan ajatuksia muutamaa kuukautta leirin jälkeen. Kukin läsnäollut muistaa leirin kuitenkin aivan omalla tavallaan. Niinhän on hyvä.
Tätä sivua ylläpitää Isto Vatanen