Oskari Huiskala
Lippulaivamme ja koulutusaluksemme s/y Rhean kesän huipentuma, pitkä purjehdus, ei tänä vuonna suuntautunut kaukomaille tai vierahille vesille, mutta kotomaamme rajojen ulkopuolelle kuitenkin. Osallistuimme nimittäin partiopiirimme järjestämälle eskaaderille eli yhteispurjehdukselle, joka vei meidät Ahvenanmeren tuolle puolen Tukholman saaristoon. Siis alueelle, jossa sen läheisyydestä, mielenkiintoisuudesta ja helposta saavutettavuudesta huolimatta ei Rhealla ole useastikaan käyty.
Eräänä helteisen kesän helteisenä aamuna joukkiomme sitten kokoontui aluksemme asemapaikkaan, josta purjehduksen oli määrä lähteä. Tällekin purjehdukselle oli ilmoittautunut väkeä koko veneen täydeltä, eikä aikaakaan niin kukin oli löytänyt itselleen punkkapaikan ja matka saattoi alkaa. Innostustamme hieman laimensi tieto osanottajaveneiden vähyydestä; lisäksemme eskaaderiin oli osallistumassa vain Meritaimi III sekä Tokka-Lotta, joka sekin liittyisi armadaamme vasta Maarianhaminassa. Osasyynä tällaiseen katoon oli varmastikin samanaikaisesti järjestetty Suomen Partiolaisten eskaaderi Suomenlahden eteläpuolelle. Myöskään sisaremme Nuotiotytöt eivät moninaisten käänteiden jälkeen osallistuneet uudella veneellään eskaaderiin.
Ensimmäinen päivä kului mukavasti purjehtiessa kohti Ahvenanmaata. Yöpymiskohteeksemme valitsimme Degerbyn. Koska kyseinen kylä ei kyennyt tarjoamaan meille mitään virikkeitä, jouduimme - kuten kerran jos toisenkin tämän purjehduksen aikana - sivistämään itseämme ranskalaisperäisen korttipelin parissa. Seuraavan aamun valjettua kömmimme ylös punkistamme ja menimme uimaan. Emme kuitenkaan suorittaneet tätä prosessia virkistävässä merivedessä, vaan sataman upouudessa uimahallissa, jota satamamaksun maksettuamme saimme käyttää edulliseen hintaan. Vaikka veden lämpötila kilpailikin tasapäisesti meriveden kanssa, voi käyntiä suositella kaikille Degerbyssä päin liikkuville. Aikamme polskittuamme ja saunottuamme katsoimme parhaimmaksi jatkaa matkaa kohti Maarianhaminaa. Siirtymän aikana aina valmis dokumenttikuvaaja tallensi matkantekoa veneen ulkopuolisesta kuvakulmasta spinnupuomin nokasta. Myös muut miehistönjäsenet kävivät tutustumassa puosuntuoliin ja osa testasi sen avulla merenpinnan kovuutta seitsemän solmun vauhdissa. Ruotsinlaivojen ahdistelusta ja kapeasta väylästä huolimatta nostimme spinaakkerin vauhdittamaan matkantekoa.
Turvallisesti Maarianhaminaan saakka selvittyämme saimme nauttia Kaitsun ja Ilkan tosimiesmäisesti maustetusta chili-con-carnesta. Makuhermojen vielä toipuessa kokemuksesta lähdimme tutkimaan tämän Ahvenanmaan pääkaupungin tarjontaa. Ollessamme kaikessa rauhassa maistelemassa jäätelöä ja perehtymässä korttipelin saloihin piiritti meidät sankka Nuotiotyttöjen iskujoukko. Yllätyksestä selvittyämme esittelimme tytöille aiemmissa tapahtumissa ikuistettuja valokuvia ja jatkoimme vielä kaupunkikierrosta, kunnes tytöille koitti päällystön äidillisesti määräämä nukkumaanmenoaika. Maarianhaminassa kohtasimme myös laivastomme kolmannen yksikön, naantalilaisten Tokka-Lotan, jonka miehistöä (tai oikeammin naisistoa) oli jatkettu Aurantyttö-kuusikolla.
Kun joukkomme nyt olivat kasassa, lähdimme ylittämään Ahvenanmerta suuntanamme Grisslehamn. Allekirjoittanut vietti avomeriosuuden lähinnä höyhensaarilla, mutta tiettävästi spinnun kotka liisi myös tällä etapilla. Kolmea vahtia ajettaessa vapaavuorot muodostuvat varsin pitkiksi, mikä muun muassa edesauttaa vakavanlaatuisen tarot-riippuvuuden kehittymistä. Toisaalta joutuessaan valmistamaan ruokaa näinkin suurelle kuin 16 hengen miehistölle vierähtää projektin kimpussa helposti vapaavahti jos toinenkin. Esimerkkinä mainittakoon eräs pihvinpaistosessio, johon leikkaamisineen, nuijimisineen, marinoimisineen, paistamisineen, syömisineen, tiskaamisineen ja siivoamisineen kului kuutisen tuntia. Joka tapauksessa ylitys sujui mainiosti ja orientoiduttuamme ruotsalaiselle merikortille saavuimme illansuussa Grisslehamnin sisäsatamaan. Kannaksen itärannalle ajavat autolautat Eckeröstä. Halpojen matkalippujen houkuttamina suunnittelimme mekin ylittävämme meren toistamiseen, mutta luovuimme ideastamme ja siirryimme toisen projektin eli Rhean keulaportaiden rakentelun pariin. Uljas aluksemme kiinnosti paikallista väestöä sen verran, että TkL Lehtonen pääsi esittelemään bååttia uteliaille ruotsalaismiehille. Kuultuaan ettemme nukukaan riippumatoissa he poistuivat paikalta.
Seuraavan päivän ohjelmistossa oli Väddön kanavan läpäisy. Siinä missä Hollannissa ihmeteltiin kanavan varren lehmiä, sai täällä väistellä väylän ylle kaartuvien vehreiden puitten oksia. Kanavan varrella kääntösillan aukeamista odotellessamme erehdyimme lainamaan videokameralla varustetun Simon Tokkikseen. Kanavan jälkeen saimme toki upeita otoksia, joita tullaan vielä näkemään, mutta Samppalan saaminen takaisin Rheaan olikin jo vaikeampaa. Tämäniltainen määränpäämme oli ruotsinlaivojen väylän varrella sijaitseva Furusund.
Furusundista jatkoimme matkaa etelään kohti Vaxholmia. Sitä ennen kuitenkin jouduimme luopumaan Jonista ja Marista. Lippukunnanjohtajalla oli kiire juoksemaan maratonia kotomaahan ja näin ollen jouduimme viettämään loppumatkan ilman suuria visioita ja yhtä tarotinpelaajaa. Päivämatkan ajaksi järjestimme myös pienimuotoisen miehistönvaihdon, eli vaihdoimme muutamia nuorempia matruusejamme Mariin ja Maijaan, joista varsinkaan ensin mainittu ei varmasti koskaan ollut Rheaa nähnytkään. Vaxholmin idyllisessä pikkukaupungissa hankimme Ilkalle nallebjörn-kuvioidun päiväpeiton ja ihailimme laituriin saapunutta paikallista Swania. Illalla vuorossa oli letunpaistoprosessi, jota varten lähetimme Simon lainaamaan toista pannua Tokkiksesta. Sen paremmin pannua kuin Samppalaakaan ei näkynyt loppuiltana...
Vasta Vaxholmista lähtiessämme nostimme saalinkiin Ruotsin kohteliaisuuslipun, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Teimme sightseeing-kierroksen kiertämällä kertaalleen linnan ympäri ja jatkoimme sitten matkaa selkeästi nuorentuneella miehistöllä. Olimme nimittäin jättäneet sekä Haaden että Heikin Vaxholmiin, sillä nämä halusivat käydä Tukholmassa. Muulle miehistölle kyseistä vaihtoehtoa ei tarjottu. Oli lauantaiaamu ja sen kyllä huomasi matkalla kohti Tukholmaa, sillä meitä vastaan valui katkeamaton virta kaikenlaisia veneitä täynnä tyytyväisen näköisiä svenssoneita. Ilma oli edelleenkin parempi kuin hieno. Tukholmaa lähestyessämme havaitsimme, että nopeusrajoitukset eivät Ruotsinmaalla koske ainakaan Waxholmsbåtarnin laivoja eikä paikallisia muskeliveneitä, vaan esimerkiksi Gröna Lundin edustalla voi aivan hyvin ajaa kavereitten kanssa kilpaa noin 40 solmun nopeudella. Kaahailijoita väistellen onnistuimme pääsemään kuninkaanlinnan portaille, josta poimimme Haaden kyytiin ja käänsimme keulan Nackan kanavaan. Vasta illalla ehdimme Dalaröhön, josta löysimme mielestään jo aivan liikaa odottamaan joutuneen Heikki M:n. Heti alukselle päästyään hän alkoi, iloisena kuten aina, valmistaa meille maukkaita rieskapitsoja oliivipäällysteellä.
Dalarössä miehistömme pieneni jälleen Haaden jättäessä aluksen. Sieltä purjehdimme vielä etelään ohittaen matkalla jälleen yhden linnan. Reittimme kääntöpisteenä toimi Utö, nimittäin tämä Svenska sellainen. Viikon kulttuurihistoriallinen anti täyttyi tutustuessamme vanhoihin louhoksiin. Autoimme Tokkiksen tyttöjä syömällä pois heidän ruokansa. Svenska Utö itse asiassa jäikin viimeiseksi yhteiseksi satamaksemme, sillä kun saari oli nähty, käännyimme takaisin pohjoiseen. Me jatkoimme Meritaimen kanssa Sandhamniin, mutta Tokka-Lotta käänsi keulan Suomeen päin ja jätti eskaaderin. Gotland Runt-kilpailu oli juuri päättynyt ja palkintojuhlat Sandhamnissa ohi, mutta näkyvissä oli vielä kisaveneitä ja sponsorien merkkejä. Rhea pääsi kerrankin arvonsa mukaisesti kunniapaikalle eli suoraan pursiseuran paviljongin eteen. Seuraavana aamuna totesimme rantakadun purjehdusvarusteliikkeet liian hintaviksi ja kävelimme saaren toiselle rannalle uimaan. Pitkän ja hikisen kävelymatkan päässä oli sangen tyytyväinen hiekkabiitsi. Pian koitti kuitenkin lähdön hetki ja säntäsimme vielä sijoittamaan viimeiset kruunumme ruotsalaiseen jäätelöön. Näiden ostosten jälkeen karistimme naapurimaan tomut jaloistamme ja lähdimme kotimatkalle. Ahvenanmeren ylitys sujui hyvin leppoisasti illan hämärtyessä. Degerbyn tuttuun satamaan pääsimme kiinnittäytymään vasta yön pimeyden laskeuduttua. Herättyämme saatoimme havaita tiettyjen epäyhtälöiden vallitsevan laituripaikkamme, voimistuneen tuulen sekä jämäkän tukkiankkurimme pitokyvyn välillä. Tästä johtuen lähdimme laiturista samantien ja siirryimme kylän toiselle laidalle kaupan laituriin. Suoritettuamme tarpeelliset limu- ja karkkitäydennykset irrottauduimme satamasta ja suuntasimme kohti Suomea. Kihdillä koimme reissun ensimmäisen ja ainoan kovan kelin, joka meritautipeikon hahmossa vaati uhrikseen useita miehistömme jäseniä. Kaikesta huolimatta selvisimme aukon paremmalle puolelle ja valitsimme yöpymiskohteeksemme Berghamnin, tarkemmin sanottuna Lukholmin yhteysaluslaiturin. Siellä pääsimmekin auttamaan perheveneilijöitä kiinnittäytymisongelmissa. Tässä vaiheessa Meritaimi oli jo lähtenyt omille teilleen ja niin eskaaderiin kuului enää Rhea. Rauhallisen ruokailuhetkemme keskeytti mielipuolena räyhäävä alkuasukas uhkaillen haulikoilla, jos vielä toistamiseen erehtyisimme luulemaan hänen upeaa, suorastaan uutuuttaan kiiltelevää jääautoaan hylätyksi romuksi. Loppuillan vietimmekin pääosin visusti veneen sisällä pesten pilssin ikilimakerroksia erilaisin myrkyin. Bonuksena myös vessa tukkeutui, ja allekirjoittanut pääsi tutustumaan putkimiehen ammattiin. Pian pumpun kansi olikin auki ja putken sisälmys pilssissä. Joten ei kun uudestaan pumppaamaan...
Keskiviikkoaamun valjettua poistuimme vähin äänin paikalta ja otimme kurssin kohti kotia. Reitinvarrella valpas pintapelastaja Kaitsu pääsi tositoimiin avuttoman fendarin hypätessä melkein itsestään keulaluukusta veteen. Seuraavassa harjoituksessa pelastaja kannattanee yhdistää köydellä kiinni alukseen. Airisto-hotellilla tavanomainen tankkaustauko muuttui juhlavaksi Simon loihtiessa pöydän koreaksi 18-vuotissynttäreittensä kunniaksi. Maha täynnä kermakakkua olikin hyvä rynkyttää viimeiset mailit Heinänokkaan. Kavalien juonien avulla saimme pidettyä Juha-kipparin sisätiloissa siivousprojektien parissa aina Harvan edustalle saakka, ja hänen viimein havaitessaan keskellä ulappaa kelluvan jollan oli jo liian myöhäistä... Laskimme hämmästyneen kipparimme viettämään polttareitaan tähän pienempään vesikulkuneuvoon, jonka avulla hänen oli määrä siirtyä Nauvoon varusteinaan yksi airo ja survival kit. Ilman Juhaakin onnistuimme saamaan veneen satamaan. Siellä meitä odotteli koko joukko vanhempia sinikotkia, joilla ilmeisesti oli jotain tekemistä edellä mainitun jollan kanssa. Varsinaisena “loppuhuipennuksena” purjehdukselle havaitsimme vielä vessan olevan jälleen tukossa, joten pääsimme taas putkimiehen hommiin. Tästä limaisesta kokemuksesta vihdoin selvittyämme jätimme veneen Sepon käsiin ja niin Rhea lähti kohti uusia seikkaluja ja me koteihimme.
Eskaaderi olisi varmasti ollut hivenen toisenlainen, jos veneitä olisi ollut useampia tai miehistöjen välillä olisi ollut jotain muutakin yhteistä ohjelmaa kuin rhealainen-tokkislainen-korttipelisessiot. Toisaalta purjehdus sujui hyvin näinkin ja reittien sun muitten suunnittelu kävi joustavasti. Suurin osa miehistöstä oli nyt ensimmäistä kertaa länsinaapurimme saaristossa ja mikä ilahduttavinta, mukana oli varsin runsaasti nuorta vj-ikäistä porukkaa. Ensi kesänä uudestaan?
Tätä sivua ylläpitää Isto Vatanen