Blue Saints testaa:

Pyöräretki Hoburgin ukolle, 14.7.1999

Ruotsin ekskursiomme oli vasta muutaman päivän ikäinen, kun Gotlannin luonnonkauniin saaren itäranta alkoi jo olla läpeensä koluttu. Itäpuolen viimeinen kohde oli Vändburg, jonka antimiin osa meistä oli tutustunut jo paluumatkalla Hollannista 1995.

Hoburgin niemi saaren eteläkärjessä kuuluu niihin kohteisiin, joissa Gotlannissa käydessä on lähes pakko käydä. Valitettavasti tämä jylhä paikka ei tarjonnut meille kiinnittäytymisoptiota, joten olimme pakotettuja tutustumaan siihen maista käsin. Reittisuunnittelupalaverissa totesimme Vändburgin jäävän eteläisimmäksi pysähdyspaikaksemme, joten visiitti Hoburgiin oli toteutettava sieltä käsin.

Edelliseltä käynniltä mieliimme oli jäänyt suurehko valikoima vuokrattavia (lue: vapaasti käytettäviä) polkupyöriä, joten päätimme toteuttaa retkemme niillä. Olimme saapuneet Vändburgiin aamuhämärissä, joten vasta päivän valkeneminen paljasti meille länsinaapureiden häikäilemättömän itsekkyyden - kaikki pyörät oli varattu, joskaan yksikään ei käytössä. Odotellessa aloittelimme tarot-sessiota, joka keskeytyi alkuunsa erään alkuasukkaan tullessa tarjoamaan meille lisää pyöriä. Hetkeäkään epäröimättä seurasimme häntä vanhan sataman puolelle, mistä erään autotallin kätköistä löytyi kuin löytyikin kuusi pyörää. Inte den högsta standard, men... Niinpä kuuden hengen päällystöretkikuntamme lähti polkemaan kohti tuntematonta keisarien (på finska: VKJ:t) jäädessä röhnöämään veneelle.

Matka, jonka pituudesta meillä oli vain merikortista mitattu 5 mpk:n arvio, keskeytyi useisiin renkaan pumppaus- ja satulan säätötaukoihin. Luotimme vaistoihimme ja kyselimme vastaantulijoilta, ja pitkähkön polkemisen jälkeen pääsimmekin isommalle tielle, jossa kyltti kertoi meidän olevan puolessa välissä noin 15 kilometrin taivalta. No, enää ei luovutettaisi. Pian tämän jälkeen SE tapahtui. Rengas räjähti. Yhden, ulkonäkönsä puolesta vaikkapa Venäjän armeijan ylijäämävarastosta hankitun, pyörän matka päättyi. Koska kyyditseminen muilla pyörillä ei tullut kysymykseenkään, eikä apua ollut saatavilla, kääntyi Haapakankaan Juha takaisin. Ei sota yhtä miestä kaipaa. Kahdeksan kilometriä auringon paahteessa kalmaista pyörää taluttaen lienee ollut elämys...

Meiltä muilta loppumatka sujui olosuhteisiin ja välineisiin nähden mukavasti ja saavutimme päämäärämme. Hoburgin ukolta puuttui edelleen nenä, ja muutenkin se näytti edelleenkin pienemmältä kuin kuvissa. Toki niemi muuten on jylhä ja luonnonkaunis paikka, ja merenkulkijoiden keskuudessa tunnettu kohde. Pakolliset turistikuvat tuli otettua, postikortit lähetettyä ja niin paluumatka saattoi alkaa.

Tällä kertaa polkeminen läpi helteisen ruotsalaisen maaseudun sujui kommelluksitta. Mitä nyt Iston pyörässä ei ollut käytännössä kuin yksi poljin, liekö ollut jalka kipeä reissun jälkeen. Menomatkalla bongattu uimaranta täytti odotuksemme monin verroin, kun hiestä märkinä pääsimme pulikoimaan lämpimiin maininkeihin, jotka näyttivät tulevan varmaan Latviasta asti. Ranta oli hyvin kansoitettu paikallisten turistien toimesta.

Palattuamme Rhealle palautimme pyörät talliin vähin äänin ja lähdimme merelle. Siellä saatoimme todeta arviomme mainingeista oikeiksi, kesän kovin keli koettiin tällä osuudella.

Valokuva: Isto Vatanen

Oskari Huiskala