Partioliike aloitettiin ja lopetettiin

Altti Holmroos

mikä turkulaispartioinnin kannalta merkittävintä: partioliike astui ensiaskeleitaan Turun seudulla!

Vuosi 1908 oli merkittävä. Silloin julkaistiin Englannissa vihkosina kirja Scouting for Boys. Jo ennen kuin puoletkaan vihkosista oli ilmestynyt, saarivaltakuntaan oli syntynyt useita partioryhmiä. Siitä kaikki alkoi, vai oliko se vuotta aikaisemmin, jolloin Robert Baden-Powell parinkymmenen pojan kanssa vietti Englannin rannikolla sijaitsevalla saarella elokuisia hetkiä luonnosta nauttien?

Turkulaiset poiskotit

Kuten maamme partiohistoria kertoo, ensimmäinen partiolippukunta perustettiin 1910 maarianhaminaan ja mitä ilmeisimmin jo samana vuonna eri puolilla maata partiotoiminnan aloitti lukuisa joukko ritaripoikia, toimenpoikia, sankaripoikia, kivekkäitä jne. Turkuun partioliike tuli todennäköisesti jo vuonna 1909, mutta varsinaisia lippukuntia ei tuolloin tiettävästi vielä perustettu. Tälle väittämälle löytyvät perusteet Uuden Auran vuoden 1911 maaliskuun numerosta, jossa nimimerkki "H" kirjoittaa mm. näin:

"...ryhdyin lasten kanssa kokeilemaan siihen suuntaan kuin kirjassa ohjataan, ja olemme nyt pari vuotta(alleviivaus kirjoittajan) olleet `scoutti poikia', ilman että olisimme mitään ulkonaista järjestöä perustaneet tai laittaneet itsellemme erikoisia pukuja, merkkejä tahi tehneet scouttivaloja jne.."

Kun noista nuorista muualla maassamme puhuttiin partiolaisina, niin turkulaisessa kielenkäytössä piti pitkään puoliaan nimitys "poiskotti". Omilla teillämme olimme siis jo tuolloinkin. Tietojen mukaan Turussa toimi tuon kirjoituksen aikoina monia scouttiyhdistyksiä, joista yksi - ilmeisesti suurin - toimi nimellä Vartiopojat.

Harjoituksia, retkiä

Turussa ilmestyi pitkään lehti nimeltä Herättäjä - jossa myös kirjoittaja myöhemmin aloitti toimittajanuraansa ja jonka päätoimittaja oli 1900-luvun alkuvuosina ns. Betelkirkon pappi, pastori K. R. Kares. Hän oli entisen Turun tuomiorovastina toimineen ja sittemmin piispaksi valitun Olavi Kareksen isä. Tämä pastori, päätoimittaja, Kares oli tuon jo mainitun Vartiopojat-partio-osaston perustaja ja näin myös melkoisen ennakkoluuloton edelläkävijä kaupungissa.

Keväällä 1911 kaikki Turun partiolaiset- noin kolme-neljäsataa poikaa ja tyttöä- tekivät yhteisen retken Vähä-Heikkilän kallioille. Myöhemmin retkeiltiin myös Saloon ja Kemiöön.

Kovaa kritiikkiäkin

Partioliikkeen menestyksestä huolimatta se sai osakseen myös melko rajua arvostelua. Moitittiin ulkolaisen mallin mukaista asua, joihin varakkailla oli rahaa. Toisin oli köyhien laita. Myös pastori K. R. Kares yhtyi kirjoituksillaan Herättäjän numeroissa tähän moitiskeluun, vaikka olikin ollut tuomassa liikettä Turkuun. Hän kirjoittaa artikkelissa "Skouttiliike väärällä tolalla":

"...koko suureksi suunniteltu liike heitetään miltei tykkänään lasten omiin hoiviin. Muualla maailmassa on johto vakavampien ja jaloimpien kansalaisten käsissä. Mutta meillä annetaan kaiken mennä velotella miten sattuu... Pojat saavat olla ja teuhata miten parhaiten lystäävät ja osaavat. Totisesti välistä koko touhua katsellessa tulee mieleen, että miltei pääasiana pidetään, mimmoinen hattu ja mimmoiset sukat puetaan poikien päälle..."

Näyttää siltä, ettei päätoimittaja tunnu laisinkaan hyväksyvän sitä, että partioliike jo tuolloin oli vahvasti pyrkimässä nuorten itsensä johtamaksi liikkeeksi.

"...täällä Turussa koko liike on muodostunut aivan kuin tahalliseksi pyhimpien asiain tallaajaksi. Pojat kokoontuvat pyhäaamuisin, tavallisimmin siihen aikaan, kun seurakunnan puolipäiväjumalanpalvelus alkaa, useinpa vielä jonkin kirkon eteen. Tavallusta suurempi melu! Pojat seipäät käsissä ja laukut selässä, kuin metsään aikovat kirvesmiehet..."

Varsin nopeasti Turkuun perustettiin ruotsalaisen reaalilyseon ja yhteiskoulun sekä suomalaisen reaalilyseon ruotsinkielentaitoisten oppilaiden oma partio-osasto. Jo vuonna 1911 saivat viimemainitut oman itsenäisen osastonsa, riippumattoman ruotsinkielestä. teen osastoon tulvi heti alkuunsa valtaisa määrä jäseniä. Heitä tuli klassillisesta lyseosta, reaalilyseosta, yhteiskoulusta ja monista kansakouluista. Nämä eri osastot kokoontuivat säännöllisesti omiin harjoituksiinsa, joita pidettiin koulujen voimistelusaleissa ja tietysti myös luonnossa, Opeteltiin solmuja, merkinantoa, auringon avulla ajan määräämistä, jokien leveyksien ja puiden korkeuksien mittaamista jne.

Juuri tuo partion uskonnollinen kasvatustavoite - jota Kares tuossa kirjoituksessaankin peräsi - oli eräs syy myös siihen, että työväenliike suhtautui partioon kriittisesti. Näin sosiaalidemokraattinen puolue synnyttikin oman varhaisnuorisojärjestönsä partion vastapainoksi, päivänvalon näki Ihanneliitto.

Partioliike kasvoi kaikesta huolimatta voimakkaasti, mikä alkoi huolestuttaa paitsi taantumuksellista lehdistöä, niin myös maan venäläistä virkavaltaa. Oli odotettavissa hankaluuksia - ja suuria sellaisia. Jo niinkin varhain kuin toukokuulla 1911 Novoje Wrenja-lehti väitti partioliikettämme poliittiseksi ja Venäjälle vihamieliseksi kirjoittamalla seuraavasti: "sekä poika- että tyttöpartiolaiset harjoittelevat tosissaan ja innostuksella sotilaallisia tehtäviä". Kritiikki jatkui ja niinpä kenraalikuvernööri Seynilla ei juuri ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä toimiin partioliikkeen lakkauttamiseksi.

Syyskuun 22. päivänä 1911 senaatti hyväksyikin hänen esityksensä, missä todettiin partioliittojen ja yhdistysten olevan laittomia: "...kaikki partiojärjestöt oli hajoitettava riippumatta siitä, kuuluiko niihin poikia vai tyttöjä vaiko molempia..." Uskomattominta tuossa päätöksessä oli se, että itse äiti Venäjällä partioliike sai edelleen jatkua, sallittiinpa sen toiminta vieläpä sellaisessakin maissa kuin Puola ja Viro...

Tää sielun varmuus horjumaton, ain sankareita loi.

Jalmari Finne