Kuvitus: Isto Vatanen

Jortikka vei Tepsin kultakantaan!

eli mitä tarvitaan suomenmestaruuden voittamiseen?

Antti Puro

Voittajan on aina helppo hymyillä. Laulaa hunajatahunajata ja ruiskia kuohulimua katselijoiden päälle. Suuri yleisö näkee yleensä vain ratkaisevan maalin tai viime sekuntien loppukirin ja heittäytymisen maaliviivan ylitse. Harvempi näkee niitä tunteja ja päiviä, jolloin voittamisen eväät on rakennettu. Vielä harvempi iloitsee niiden kanssa, jotka sijoittuvat viidenneksi. Heidän, jotka turhan helposti syyllistyvät jossitteluun siitä, ratkaisiko kilvan tuuri tai tuomarien puolueellisuus.

Lähdin piirin yhteiskuljetuksella perjantaina 12. maaliskuuta Wanhojen Kotkien kanssa Jänkkäräksi nimettyihin partiotaitojen talvi-SM-kisoihin Hankasalmelle. Kokoonpanossa oli tällä kerralla mukana vakiojäsen Joni ja hiihtospesialisti Olli. Into oli korkealla, olimmehan olleet suksilla ennen kisoja enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin ennen talvi-SM:ää. Kunto oli siis kohdallaan. Kisan tehtäväluetteloa selatessamme olimme päätyneet siihen, että tässä kisassa ratkaisee perinteisten kätevyys- ja suunnistustehtävien lisäksi luonnontuntemus, saihan siitä tehtäväryhmästä jopa 20 pistettä. Lisäksi ensiapu ja erätaidot tuntuivat tärkeältä 14 ja 17 pisteen painoarvoillaan. Niinpä olimme harjoitelleet edellisenä keskiviikkona kolon pihalla mm. vipukeihään heittämistä.

Menomatka sujui kirjallisen materiaalin parissa urheiluonnettomuuden ja vaarallisten aineiden ensiapua opiskellen sekä koirarotujen, tähtikuvioiden ja talventörröttäjien tunnistamista harjoitellen. Perillä majoituimme pikaisesti ja tankkasimme hiilihydraatteja. Kun kisakeskuksena toimineeseen kouluun laskeutui hiljaisuus, lähdimme vielä pihalle testaamaan tähtien tunnistus- ja keihäänheittotaitojamme käytännössä. Kisakuume vain kasvoi, kun tähdet löytyivät taivaalta ja keihäs kaarsi kentän yli.

Kisa-aamuna lauantaina pakkasimme reput ja hankasimme pohjavoideltuihin suksiimme sinistä Rexiä. Kaikki oli valmista. Avajaisissa yritimme turhaan katsella, missä puhujat seisovat, kun ympärillä haahuili vielä viimeisiä vartioita etsimässä omalla numerolla merkittyä lähtötehtävän suorituspaikkaa. Kisan lääkäri oli sentään kiivennyt lumikasan päälle heiluttamaan niin, että kaikki näkivät. Lähtölaukauksen kajahdettua emme jääneet harmittelemaan avajaishärdelliä, vaan keskityimme kisan nimikkotehtävän rakentamiseen. Lautojen nostamisessa apuna käytettävä jänkkärä syntyikin meiltä annetussa ajassa kohtuullisen hyvän tuntuisena, joten lähdimme hyvillä mielin ladulle. Kun vielä kääkkösuunnistuskin (hiihtosuunnistus Kääkkösuolla) meni nappiin, kisa oli lähtenyt hyvin käyntiin.

Seuraavana oli ensimmäinen tosipaikka. Kahdeksan pisteen talventörröttäjien tunnistus! Käytimmekin reilusti aikaa, jotta vaihtoehdot mietittäisiin kunnolla. Valitettavasti nokkosen ja pujon tunnistaminen oli kuitenkin talviasussa aika lailla hankalampaa kuin kesällä. Tehtävän jälkeen oli kuitenkin sellainen olo, että kovin monta vastausta ei väärin ollut. Siispä eteenpäin.

Hankamäen pururataa alkuun kulkeneella reitillä testasimme hetken verran luistelutaitojamme, mutta päätimme vielä säästellä kunnes tarvitaan kovempaa rutistusta. Kisa eteni kohtuullisesti solmuviestin kautta karpposrastille, jossa sähläsimme yhdessä muiden vartioiden kanssa huonosti toteutetun tehtävän parissa. Aikaa kului rutkasti ja pisteitä herui vain kourallinen. Mieltä masensi hetken. Seuraavalla rastilla totesimme, että päällä seisonta-sylkyhernepyssy ei ole parhaita lajejamme. Jatkoimme rakentamaan pilkkiä, joka mielestämme täytti kaikki vaatimukset. Kun vipukeihään heitto ei tuonut yhtään osumaa riistaeläimiin ja seuraavan rastin "tähtikuviot" muistuttivat enemmän sormenjälkiä paperilla kuin tähtitaivasta, tunnelmaa piti yllä lähinnä hieno hiihtosää.

Saavuimme yörastille ennen iltahämärää. Asennon teko puolimetriseen hankeen sujui rutiinilla, mutta rakovalkean rakentaminen vei turhan paljon aikaa. Lauantain reittiä oli vielä jäljelllä neljän kilometrin lenkki ja tavoiteaikaa oli kulunut liiaksi. Panimme suksiin vipinää. Täydellinen pannunalusta syntyi vartissa, mutta seuraavan rastin rahojen tunnustelutehtävä meni arvailuksi. Saavuimme uudelleen yörastille tavoiteajasta vartin myöhässä.

Kisa ratkaistaan yörastilla. Lause oli mielessä, kun olimme yrittäneet tunnin verran sytyttää kosteita rakovalkeatukkejamme, kunnes päätimme siirtyä pisteitä tuottavaan tekemiseen. Sytytimme nuotion mallia perinteinen ja aloimme värkätä makuperuja ja paljetta. Molempien lopputulos oli kunnollinen. Saimme jopa nukkua pari tuntia per kärsä. Aamun kireässä pakkasessa jatkoimme kisaa kuullen, että olimme kärjen tuntumassa ensimmäisen päivän jälkeen. Tuuritehtävät olivat siis menneet pieleen muillakin.

Latusuunnistus sujui hitaampia ohitellen ja saavuimme ensiapurastille. Urheiluvammat paranivat hyvässä hoidossa ja jatkoimme vaarallisten aineiden pariin. Käsittämätöntä! Mistä lähtien säiliöautojen sisältömerkkien tunnistaminen on ollut ensiapua? Arvasimme vastaukset paperiin ja jatkoimme kohti koirarastia. Harmiksemme toteutus ontui sielläkin. Kun Shetlanninlammaskoiran ja Collien eroja ei valokuvan perusteella

"Kisa ratkaistaan yörastilla"

"Silloin kun taidoissa on vain pieniä eroja, ratkaisee henkinen kestävyys."

arvostelupöytäkirjat. Mieli musteni, kun arvosteluissa oli muutama kukkanen. Pilkin mallipiirroksessa mainittiin mittojen olevan ohjeellisia. Kuitenkin mitat olivat keskeinen osa - toimivuuden - arviointia. On kai se sitten toimivuutta, että 3 cm paksu pilkkivapa sopii käteen, mutta 4 cm paksu ei. Toinen mieltä mustannut arvostelu oli ruokatehtävän arviointi, jossa skaala oli niin moniportainen, että Jaakko Kolmonenkaan ei pystyisi arvostelemaan kaikkien vartioiden suorituksia samalla tavalla. Palkintojenjakoa odotellessa emme keksineetkään juuri mitään kiinnostavaa tekemistä, joten Olli päätti lähteä hiihtämään vielä talven hiihtokiintiötä täyteen.

En usko, että Jänkkärässä ratkaisi tuomaripeli tai tuuri. Paremmat voittivat. Silti kilpailijan mieleen jäisi parempi maku, jos kaikki kisan rastit toteutettaisiin kunnolla. Rastimiesten tulisikin ajatella, että kisaajat näkevät heidät vain muutaman minuutin, jolloin kaikesta pitäisi näkyä, että järjestäjät tekevät kaikkensa, jotta tehtävät on hauska tehdä. Tehtäviä, joiden suunnitteluun ja toteuttamiseen järjestäjät ovat panostaneet kunnolla, on kisaajan hauska muistella riippumatta siitä onnistuuko niistä saamaan täydet tai ei. Hyvin toteutetuista tehtävistä voi aina oppia.

Tappion kalkki on kuitenkin karvasta juoda, varsinkin kun se tulee vasta aivan loppumetreillä. Sijoituksen putoaminen lopussa hopealta viidenneksi aiheuttaa palavan tarpeen yrittää uudestaan. Jortikan mukaan marginaalit ovat pienet huipulla. Silloin kun taidoissa on vain pieniä eroja, ratkaisee henkinen kestävyys. Se saattaa taittua juuri vähäpätöisen palikkatestin kohdalla. Paremmalla kokemuksella ja tappioiden kehittämällä suoritusvarmuudella mitalijuhlia voidaan vielä juhlia kotikonnuillakin. Nähdään ensi talvena Kainuussa!

erottanut ruskeassa sarjassa kilpaillut koira-asiantuntijakaan, me emme Collieta harvinaisempaa rotua osanneet ajatellakaan. Ja miksi pt-kisoissa luonnontuntemukseksi lasketaan vasta täysin oikea vastaus? Tuhannen koirarodun rajaaminen kahteen ei ole mitään. Ja miksi tietoa on vain koirarodun tai sammallajin tms. nimen tietäminen?

Seuraavan rastin mollamaijojen tiirailu hiihtoladun varrelta ei tuntunut aivan keskeisimmältä taidolta pj-koulutuksen tasoa mittaavassa harmaassa sarjassa. Lopun lähestyessä veistelimme vielä kolme lihkulottia eli koristeena käytettävää lastulintua ja jatkoimme toiseksi viimeiselle rastille. Jälkeenpäin ajatellen järjestäjä oli osannut valita tähän oikean tehtävän. Palikkatestinä käytetty sanojen muodostus kuutioita kääntelemällä ratkaisi pelin meidän osaltamme. Nollat tuli! Harmistuneena hiihdimme kisan nopeimman ajan kiritaipaleella, mutta se ei enää riittänyt nostamaan meitä mitaleille.

Kisan jälkeen saimme selailla kisamappia, jossa oli kaikkien tehtäväkäskyjen lisäksi